Äitini sairasti muistisairautta kymmenisen vuotta ennen kuolemaansa vuonna 2016. Etenkin äidin poismenon jälkeen tulin miettineeksi paljon sitä, miten montaa kautta hän vaikutti elämääni. Harmitti toki myös se, ettei kaikkea tärkeää tullut sanoneeksi hänelle ajoissa. Omien lasten kasvatuksessa tuli eteen asioita, joissa huomasin joskus hyvässä – joskus huonossa – jatkavani äitini jäljillä.
Eniten tuli ihmeteltyä sitä, miten niukoista oloista äitini ponnisti oman aikansa uranaiseksi ja kuntavaikuttajaksi. Miten harvinaista naisten osallistuminen politiikkaan ylipäätään hänen nuoruudessaan oli!
Hänen elämänurassaan hoksaa nuorisoseuran, maaseudun nuorten liiton, marttayhdistysten ja muiden todella ison merkityksen 50- ja 60-luvun nuorille aikuisille. Tutkintojen perään ei kyselty vaan luotettiin ihmisten ahkeruuteen ja yritteliäisyyteen.
Kun tuli mietittyä, minkälaisista olosuhteista äiti oli lähtöisin, mitkä olivat kenties hänen omat unelmansa, samalla annoin myös anteeksi sellaisia asioita, joissa hän tämän ajan vanhemmuuden kriteerein olisi voinut toimia paremminkin. Samalla huomasin sen mistä sain olla todella kiitollinen. Äitikin oli ihminen omassa ajassaan.
Kirjoitin Kirsi Hiilamon ja Heli Pruukin toukokuussa ilmestyneeseen kirjaan kirjeen jo edesmenneelle Pirkko-äidilleni. Samaa asiaa pohdin radio-ohjelmassa Ylellä toukokuussa. Sain siitä paljon mukavaa palautetta.
Minun ikäisilleni – 50 ja 60 vuoden välillä oleville naisille suhde äitiin on ajankohtainen. Moni onitse siirtynyt jo sukupolvien etulinjaan, kun oma äiti on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Suhdetta äitiin voi kuitenkin rakentaa uudelleen omassa mielessään, vaikka äiti olisikin jo poissa.
YLE –Areenasta voi kuunnella Sari Valton radio-ohjelman – ”Aikuisen naisen suhde äitiin”
”Valtiosihteeri Maria Kaisa Aula kertoo pohtineensa paljon suhdettaan äitiinsä, joka kuoli neljä vuotta sitten. Hän on miettinyt, miksi hän oli oikeastaan läheisempi isän kuin äidin kanssa? Mitä äiti haki jatkuvalla toimeliaisuudellaan? Millainen oli äidin elämäntarina ja miten se selittää äidin tapaa olla äiti? Miten olla toistamatta omassa kasvatustyössään äidin tekemiä virheitä? Mistä äidille voi toisaalta olla kiitollinen?”
https://areena.yle.fi/audio/1-50475471
Kirje äidilleni – julkaistu Kirsi Hiilamon ja Heli Pruukin kirjassa toukokuussa 2020
Hyvä äiti,
Yhä useammin katsoessani peiliin näen suupielissäni välähdyksen sinusta. Joskus se pelottaa, joskus huvittaa. Pukeutuessani muistan, miten tärkeää sinulle oli tyyli ja tilanteeseen sopiva pukeutuminen: mieluummin yli kuin ali. Muistisairautesi oli jo pitkällä mutta ulos lähtiessäsi halusit tarkistaa peilistä baskerin asennon. Näyttääkö hyvältä?
Päällisin puolin kaikki oli myös meidän välillä hyvin. Ymmärrän että olit suunnattoman iloinen ja tyytyväinen koulumenestyksestäni, kiinnostuksestani politiikkaan, kansanedustajurastani, naimisiinmenostani, lapsenlapsista, lapsiasiavaltuutetun työstä. Poikkeuksetta kaikesta. Siunasit ja rukoilit. Et moittinut mistään.
Taisit nähdä minussa omien toiveittesi täyttymyksen. Omat opintosi jäivät kansakoulun kuuteen luokkaan, mutta kannustit kaikki kolme lastasi yliopistoon. Olit ulospäin suuntautunut, taidokas puhuja ja lausuja, yhteiskunnallisesti valveutunut, poliittinen vaikuttaja, seurakunta-aktiivi, yhteisön rakentaja.
Luottamustehtävät olivat sinulle kuin työ. Olit maaseudun uraäiti, jolla oli tärkeää myös kodin kaikin puolinen siisteys. ” Vie mennessäs – tuo tullessas” – oli sinun sääntösi. Olit jatkuvasti liikkeessä, ruokaa laittamassa, puhelimessa hoitamassa asioita, kudontapiirissä, kyläilemässä tai kokouksissa. Huolehdit ja kannoit huolta kaikesta. Olit siis varsinainen Martta.
En muista että olisin koskaan nähnyt sinua lepäämässä tai nojatuolissa ihan vaan olemassa. En muista, että olisin ollut sinun sylissäsi tai olisit hellinnyt minua. Voi olla että muistan väärin? Kehuit että olin pienenä reipas tyttö: lepäilin päiväunilla rauhassa, kun teit pihatöitä.
Emme oikein koskaan ehtineet päästä yhteyksiin. Lapsuudessani teit kotihommia. Nuoruudessani sinä olit kokouksissa. Sitten lähdin opiskelemaan muualle. Otin etäisyyttä. Urani alussa olin itse työlleni omistautunut. Enkä halunnut, että minut nähdään sinun tyttönä. Halusin olla minä itse.
Minua nolotti nuorena kuunnella, kun lausuit runoja. Ymmärsin vasta aikuisena miten taitava olit ja miten syvällistä ihmisyyden sanomaa välitit runoilla eteenpäin. Kaarisilta tai Saarijärven Paavo siirsivät sinut kuin toiseen maailmaan. Osasit eläytyä. Isän mielestä olit tunneihminen.
Olin aika tylykin sinulle välillä. En halunnut jakaa menestymisen iloa sinun kanssasi. Miksi? En osaa sanoa. Siitä pyydän anteeksi. Se oli sinulle varmasti raskasta. Murrosikäni jatkui liian pitkään. Kiitos siitä, että olit diplomaattinen ja jatkoit siunaamista.
Avioitumisen jälkeen kaksoset veivät aikani. Ajattelin, että pitäisi päästä lähemmäksi, mutta masennuksena alkanut muistisairaus alkoi vetää sinua omaan maailmaasi. Sinun oma tahtosi alkoi putkahdella esille jatkuvan toisten palvelemisen takaa. Kun olit meillä kylässä, oli minun vuoroni touhuta.
Poliittisen uran ja perheen yhdistäminen ei ollut minun juttu. Ehkä olit mielessäsi pettynyt kun jäin pois eduskunnasta. Et siitä kyllä protestoinut. Mutta oliko oma ratkaisuni minun oma protestini omalle lapsuudelleni? Halusin olla äitinä läsnä ja helliä, pusia, halia, keskustella kavereista, kuljettaa harrastuksiin, kuulla koulun sattumuksista ja auttaa ahdistuksissa.
Vasta viisikymppisenä minulla oli aikaa pohtia, mistä olit lähtöisin. Ymmärtää sinua. Isäsi sairastui ja kuoli kun olit 8-vuotias, vuonna 1942. Äitisi oli aluksi varmasti paniikissa, ehkä masentunutkin. Sitten hän veisasi jatkuvasti, sanoo siskosi. Kasvattiveljesi oli sodassa. Olit vastuuta pikkusiskosta. Autoit maatalon töissä, paimensit karjaa, kävit naapureissa piikomassa. Hoidit kodin asioita ja siinä sivussa kävit kansakoulun.
Keskikouluun Kemiin olisit halunnut, mutta et voinut lähteä koska äiti ja sisko olisivat jääneet kahdestaan. Lapsuuden kuvassa silmäsi ovat huolestuneet mutta toisaalta määrätietoiset: ”Tästä selvitään. Kyllä minä hoidan.”
Sinun oppikoulujasi olivat nuorisoseura, Marttayhdistys, Maaseudun nuorten liitto, kansalaisopisto, kunnanvaltuusto ja seurakunta. Olit todella elämänikäinen oppija. Sinulla oli rakastava puoliso joka antoi sinulle tilaa ja mahdollisuuksia, ymmärsi poikkeuksellisuutesi eikä estänyt. Isästä tuli myös minulle läheinen.
Sairautesi aikana opimme halailemaan jäähyväisiksi. Silittelin poskeasi. Etenkin poikani Laurin halusit ottaa syliin. Mietin miten se tälle raiteelle meni: jätinkö minä puhumatta vai jätitkö sinä kuuntelematta? Se ja sama.
Puhuimme aika usein puhelimessa. Toistit samoja kysymyksiä: missä nyt oletkaan? Oletko käynyt Helsingissä? Viimeisen vuotesi keväällä aloin puhelemaan sinulle puhelimessa asioita, joita minun olisi pitänyt sanoa jo paljon, paljon aikaisemmin. Kuuntelit, kiitos siitä. Se helpotti ainakin minua.
Siunaustilaisuudessa pikkuserkkusi sanoi: ”Kyllä teillä on ollut mahtava äiti”. Niin. Sinä olit kotiseudun puolustaja, yhteistyön rakentaja, kansan palvelija, arjen kristitty. Siunaustilaisuus oli juhlava kunnianosoitus Sinun arvostetulle työllesi.
Kotiseudullasi olit mahtava Pirkko, mutta olitko sinä mahtava äiti? Mietitkö sitä koskaan?
Hain sinulle arkkuun sinisen juhlamekon päälle ja helmet kaulaan. Halusin lähettää sinut matkaan kauniina. Toivon, että olet päässyt hoitavaan syliin.
Maria Kaisa
Aina tytär, Aina äiti – aikuisen naisen suhde äitiin – Kirsi Hiilamo ja Heli Pruuki
https://lkkp.kauppakv.fi/sivu/tuote/aina-tytar-aina-aiti/2652595
Arvioita Kirsi Hiilamon ja Heli Pruukin kirjasta
https://www.iltalehti.fi/suhteet/a/d579d556-d57d-4022-8e0c-95c92c6d9e55
Maria Kaisa Aula 
Hieno ja vaikuttava, henkilökohtainen,kaunis kirjoitus Sinulta äidistäsi.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Sirpa!
TykkääLiked by 1 henkilö