Työreissun iltana kerkesin teatteriin.
Ryhmäteatterin ohjelmassa oli Lemminkäisen äiti – nykyajan perhedraama kalevalaisella twistillä. Suosittelen!

Draamaan solmiutui elämän moninaisuus ja monikerroksellisuu. Ajan ilmiöt olivat realistisen tuntuisesti läsnä. Jopa hieman läkähdyttävästi. Seuraavalle päivällekin jäi katsojalle mietittävää.

Kerälle kiertyvät edellisten sukupolvien tunnepatoutumat, vanhempien lapseen kohdistamat odotukset, nuoren mielenterveysongelmat ja peliaddiktius, työnarkomaaninen insinööri-isä, uhrautuva mutta myös vahva ja lastaan viimeiseen asti kannatteleva opettajaäiti.

Omat mausteensa toivat nykykoulu kännyköineen, elämän suorittamisen tuntu, keski-iän parisuhteen väljähtyminen, mielenrauhan kaipuu, Ukrainan pakolaiset ja Karjalan evakot sekä vastuu ikääntyneistä vanhemmista. Pisteenä iin päälle mukana olivat henkimaailman jutut eli etiäiset ja loitsut.

Näkökulmia ja kerroksia oli siis todella paljon, Anna Krogeruksen kirjoittamassa näytelmässä.

Tekstissä kuljettiin matkaa uskon ja epäuskon, menneisyyden painolastin ja nykyisyyden hulluuden sekä tulevaisuuden pelon ja toivon välillä.

Simppeli mutta toimiva lavastus. Ihmiset omissa raameissaan. Äidin roolissa Elina Suuronen oli uskottava kaikenkannattelija. Maire Kontinen oli upea mummo. Tämä oli vahvojen naisten näytelmä, Miehet eli isä ja Nico-poika jäivät hieman varjoon,

Lopussa voitti toivo ja ihmisen uudistumisen kyky. Kalevala- yhteys toi syvyyttä yli aikakausien.

Pidin kokonaisuudesta vahvoine käänteineen jotka sijoittuvat näyttämön eri kulmiin. Katsoja oli todella läsnä. Etupenkissä istuva sai pidellä korviaan kun perheeessä riideltiin.

Sanoma oli että nuoret eivät ole ”pilalla” vaan heitä ympäröivä maailmanmeno on vinksahtanut. Ongelmana näyttäytyi nykyinen aikuisten sukupolvi, joka elää irrallaan toisista ihmisistä ja luonnosta – kuin viimeistä päivää. Luonnon hätä ja usko johonkin suurempaan kuplivat taustalla.

Lemminkäisen äidin maailma on sukua Haloo Helsingin Hulluuden Highwaylle. Molemmissa on ihmisen kapinointia ajan henkeä vastaan. Sukupolvien välinen yhteys ja ikäihmisen arvostaminen valaisivat hienosti loppua. 👍

Nykymusiikista lähdettiin mutta klasariin päätettiin

Musiikki on minulle tutumpi taiteenala kuin teatteri.

Monitasoinen alku ja keskivaihe oli hälyistä ja tempoilevaa, yllätyksellistä nykymusiikkia mutta loppu seestyi tuttuihin harmonioihin.

Mitä tarkoitan? Nykymusiikin ekspertti Johan Tallgren perusteli Viitasaaren festivaaleilla viime kesänä nasevasti, että monimutkainen nykyaika vaatii ilmaisukseen monimutkaisen musiikin, Yksinkertaisempina aikoina sävellettiin ”helpompaa” , tuttujen harmonioiden musiikkia.

Nykyajan perhedraama siis päättyi klasarin sävyihin. Loppu hyvin kaikki hyvin?