Hyvää Suomea ei pidä hukata vastakkainasettelujen pyörteisiin. Viholliskuvia tai pelkoja nostattava politiikka on meille monelta osin tuontitavaraa. Olemme pärjänneet maltilla paljon kahtia jakavampinakin aikoina. Miksi alkaisimme nyt leimata toisiamme minkään asian merkeissä jyrkästi eri leireihin?
Suomi ei pysy hyvänä, jos ei kansakunnan tärkeistä asioista edes haluta olla riittävästi samaa mieltä. Luottamus toisiin ihmisiin, eri instituutioihin ja myös politiikkaan syntyy rajojen ylittämisestä. Suomessa ei mikään ryhmittymä pysty yksin päättämään asioista vaan tarvitaan yhteistyötä. Keskustelussa usein kannat myös pyöristyvät.
Tämä essee sai innoituksensa joulun aikaan lukemastani Francis Fukuyaman kirjasta Identiteetti – Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka. Lähdin pohtimaan mitkä ovat hyvän Suomen uhkia ja millaista isänmaallisuutta Suomi nyt tarvitsee pysyäkseen hyvänä.
Luottamus on hyvän Suomen kivijalka
Suomalaisen yhteiskunnan ominaispiirre eli luottamus toisiin ihmisiin ja instituutioihin oli itsenäisyyspäivän tienoilla esillä kahdenkin lehden pääkirjoituksessa. Leikkasin ne oikein talteen. Niissä arvioitiin juuri vahvan luottamuksen selittävän Suomen pärjäämistä koronakriisissä sekä suomalaisten onnellisuutta.
Helsingin Sanomien pääkirjoitus otsikolla ”Luottamus on Suomen menestyksen salaisuus” käsitteli erilaiset kansakunnan koettelemukset talvisodasta Koronaan asti. Kirjoitus päätyi siihen, että kaiken läpi on kantanut luottamus – ”yhteiskunnan instituutioihin, oikeaan tietoon ja toisten kansalaisten haluun toimia oikein – yhteisen edun mukaisesti”. (HS 5.12.2020).
Suomen Kuvalehdessä Matti Kalliokoski puntaroi kriittisesti Koronavuoden pulmia mutta lopuksi muistutti, että ”luottamus julkiseen valtaan ja halu kantaa vastuuta itsestä ja lähimmäisistä ovat yhdistelmänä olleet tänä (korona) vuonna Suomen vahvuus” (SK 3.12.2020).
Uhkaako kuppikuntaistuminen luottamusta?
Luottamus tosiaan on kansanvaltojen tukipylväs. Ilman riittävää luottamusta demokratian toiminta alkaa yskimään. Siitä näimme tammikuun alussa varoitusmerkit Yhdysvalloista. Siellä yhteiskunnan poliittiseen kahtiajakautuneisuuteen liittyy epäluottamus, erilaisten ryhmien toistensa ohi puhuminen sekä median käytön eriytyminen. Eri porukoilla on omat tiedon ja tulkinnan lähteensä.
Trumpin politiikan perustana oli ylipäätään lietsoa epäluottamusta journalismiin ja sivuuttaa toimittajat poliitikkojen ja kansalaisten välisen suhteen suodattimina. Hän piti oikeutenaan viestiä suoraan kansalaisille.
Mutta kuinka yhtenäistä luottamus Suomessa on? Uhkaako Suomi hajautua keskenään riiteleviin kuppikuntiin tai blokkeihin? Onko Suomella yhteinen tarina? Luotetaanko Suomessa edelleen Hesarin pääkirjoituksessa viittaamaan ”oikeaan tietoon” – ja mistä kukin oikeaksi katsomansa tiedon löytää?
Löysin tuoreita tutkimustuloksia Turun yliopiston tutkimusprojektista: ”Politisoitunut luottamus ja jakautunut tieto : Suomalaisten puolueiden kannattajien näkemykset luottamuksesta ja informaatiosta totuudenjälkeisessä ajassa” (2020).
Pääkirjoittajien arviot suomalaisten yleisestä vahvasta luottamuksesta politiikkaan, instituutioihin ja toisiin ihmisiin näyttivät kyllä pitävän paikkansa.
Tutkimustulokset eivät kertoneet myöskään keskimääräisen luottamuksen vähentymisestä 2000-luvulla, vaikka sellainen ”mutu” etenkin somessa pyöriessä helposti tulee. Aivan tuoreimpien Kunnallisalan kehittämissäätiön mielipidekyselyjen mukaan ihmisten luottamus päättäjiin päinvastoin on nousussa verrattuna muutaman vuoden takaisen ajankohtaan.
Kuppikuntaistuminen ei siis näyttäisi uhkaavan kansalaisten yleistä luottamusta julkiseen valtaan tai instituutioihin. Siinä mielessä voi huoahtaa helpotuksesta. Politiikkaan luottamusta toki aina voi parantaa mutta siinäkin suunta on oikea.
Perussuomalaisten erityispiirre on vähäinen luottamus
Yllättävän suuria olivat kuitenkin eri puolueiden kannattajien väliset erot luottamuksessa. Perussuomalaisten kannattajien yhteiskunnallinen luottamus on heikompaa kuin minkään muun puolueen kannattajien. He siis epäilevät muiden puolueiden kannattajia enemmän paitsi politiikkaa, myös instituutioita (poliisi, kirkko, media, eduskunta, presidentti, puolueet) sekä toisia ihmisiä. Sama tulos ilmeni sekä Turun yliopiston että Kunnallisalan kehittämissäätiön raporteista. Kunnallisalan kehittämissäätiö arvioi vain luottamusta erilaisiin päättäjiin.
Mahtaako tästä epäluottamuksesta kertoa sekin, että perussuomalaisten poliitikkojen ja heidän kannattajiensa viestit sosiaalisessa mediassa ovat Suomen suunnasta kovin pessimistisi. Niiden perusteella asiat ovat Suomessa ja Euroopassa menossa ”päin mäntyä”. Tunnelin päässä ei näy valoa vaan pimeyttä.
Eri puolueiden kannattajilla on erilainen ”oikea tieto”
Eroja ilmeni Turun yliopiston tutkimuksessa myös eri puolueiden kannattajien tavoissa hankkia tietoa. Perussuomalaiset hankkivat tietonsa muita enemmän internetistä ja lukivat muita vähemmän sanoma- tai aikakausilehtiä. SDP:n, Keskustan ja Kokoomuksen kannattajat kunnostautuivat lehtien lukijoina ja television katsojina. ”Oikea tieto” on siis eri ihmisille eri lähteistä tulevaa. Perussuomalaiset näyttävät välttelevän toimittajien suodattamaan tietoa.
Perussuomalaiset ovat myös verkossa hyvin innokkaita ilmaisemaan mielipiteensä jyrkästi ja vastalauseita pelkäämättä. Tämä tuli esille myös Journalisti-lehdessä, joka oli tutkinut usean politiikan toimittajan pakinat. He kirjoittivat perussuomalaisista ylipäätään vähän mutta arvostelivat Suomen Keskustaa kaikkein eniten. Toimittajat sanoivat, että perussuomalaisilta tulee niin paljon ikävää palautetta, jos heistä kirjoittaa.
Perussuomalaisten kannattajat luottivat Turun yliopiston tutkimuksen mukaan kaikkein vähiten toimittajiin. Eniten toimittajiin luottivat Vihreiden, Keskustan ja SDP:n ja Kokoomuksen kannattajat, jotka siis muutoinkin luottivat politiikkaan, instituutioihin sekä toisiin ihmisiin. Journalisti-lehden raportin perusteella siis Keskustan, SDP:n, Kokoomuksen ja vihreiden kannattajat saavat lukea lehdistä omia puolueitaan kritisoivia pakinoita mutta perussuomalaisten kannattajat eivät lue lehtiä tai jos lukevat niin motkottavat toimittajille. Näin siis hiukan kärjistäen.
Pitääkö olla huolissaan?
Turun yliopiston tutkijat päättelevät 2010- luvun merkittävimmäksi poliittisen kentän muutokseksi sen, että perussuomalaiset ovat kyenneet aktivoimaan ihmisiä, joiden luottamus ei ole erityisen korkealla tasolla. Sosiaalinen media on mahdollistanut keskustelua ilman journalisteja portinvartijoina. Sillä on hyviäkin puolia mutta toisaalta maailman voi pitää omassa porukassa sopivan mustavalkoisena.
Tutkijat ovat myös arvioineet, että someen keskittyvät politiikka ei ole erityisesti kansanvaltaa tukevaa. Sillä on taipumus kärjistää keskustelua koska tunteelliset ja jyrkät puheenvuorot saavat eniten huomiota. Kompromisseja hakeva tai keskihakuinen sekä-että –aineisto ei somen nykyisissä algoritmeissa pärjää.
Parempi on toki se, että ollaan vaikuttamassa kuin se, että jäädään passiivisiksi. Hiljalleen kytevä epäluottamus on vaarallisinta yhteiskunnan vakauden kannalta.
Kansanvallan toimivuuteen ei myöskään tarvita sokeaa luottamusta. Muutosta hakevia ei entinen linja tyydytä. Korjaamisen varaa ns. vanhojen puolueiden toiminnassa on silloin kun uudet voimat saavat laajaa kannatusta. Puolueiden eroja on varmasti ainakin sekoittanut agendojen vaihtuminen siitä riippuen ovatko puolueet hallituksessa vai oppositiossa. 2000-luvun alkupuolella keskusteltiin paljon siitä, että ovatko kaikki puolueet liiankin samanlaisia. Eroja oli vaikea löytää.
Koulutus- ja terveyserot luottamuksen taustalla
Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu että luottamuksen taustalla ovat koulutuserot. Paremmin koulutetut luottavat instituutioihin ja politiikkaan enemmän kuin vähemmän koulutetut ja pienituloiset. Elina Kestilä-Kekkosen ja Maria Bäckin tutkimus kertoi, että luottamus kasautuu yhteiskuntakehityksen ”voittajiin”. Mahtaavatko samat taustakijät myös vaikuttaa luottamukseen muihin ihmisiin?
Tutkijat liittivät luottamukseen paitsi korkean koulutuksen myös hyvän terveyden, optimistiset tulevaisuudennäkymät sekä järjestöosallistumisen. Tutkijat pohtivat, että ovatko systeemit ja politiikan kieli menneet niin monimutkaiseksi ja korkeaa koulutusta edellyttäväksi, että osa porukasta kerta kaikkiaan putoaa kärryiltä. Tästä kielii myös se, että kansalaispätevyyden tuntu on Suomessa alentunut.
Ainakin kansan kielellä puhumista siis vaadittaisiin myös korkeasti koulutetuilta poliitikoilta. Metsän erottamista puista eli isojen linjojen kirkastamista monien lakipykälien yksityiskohtien takaa on varmasti politiikan viestimisessä parannettava kautta linjan.
Epäluottamuksen synnyttäminen politiikan keinona
Suomessakin on puhuttu paljon identiteettipolitiikan tulosta. Vihreät ja perussuomalaiset on nimetty identiteettipoliittisen jännitteen ääripäiksi. Kyse on suhtautumisesta maailman muutokseen ja siitä syntyvään turvallisuuden tai turvattomuuden tunteeseen. Nämä puolueet varmasti myös ovat kannattajiensa koulutustason suhteen eniten toisistaan poikkeavia.
Identiteettipolitiikassa rakennetaan siltojen sijaan muureja. Näin kiteytti amerikkalainen Francis Fukuyama pari vuotta sitten julkaisemassaan kirjassa. Uusista arvojännitteistä havahtuneena hän hoputti länsimaisten kansakuntien päättäjiä demokratian puolustukseen ja muurien murtamiseen.
Kirjan nimi ”Identiteetti – arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” – kertoo epäluottamuksen synnystä. Epäluottamusta nostattavan ”kaunapolitiikan” yleisöä ovat ihmiset, jotka kokevat, että heitä ei arvosteta, heidän ongelmiaan ei ymmärretä tai oteta vakavasti.
Kaunapolitiikan synnyn Fukuyama liittää länsimaisen yhteiskunnan suurin murroksiin: 1960-luvulta alkaneeseen postmoderniin arvorelativismiin, 1990-luvulla kiihtyneen globalisaation mukanaan tuomaan eriarvoisuuteen, kansallisvaltion rajojen hälvenemiseen sekä 2000-luvun maahanmuuttoon. Historian virran nopeissa pyörteessä monet ovat kokeneet olevansa niin tuuliajolla, että hakevat ankkuria mustavalkoisista maailmanselityksistä. Syyllisen löytäminen helpottaa.
Suomalaisten tutkijoiden tulokset korostavat taloudellisen, sosiaalisen ja koulutuksellisen eriarvoistumisen merkitystä politiikan suunnanmuutoksen taustalla.
Identiteettipolitiikka erottelee ja eristää
Fukuyaman kirja on perusteos siitä, miten talousperustaisen oikeisto – vasemmisto -jaon rinnalle ovat 2000 luvun politiikan kentälle nousseet vahvat arvokysymykset. Suomessakin on koko sodanjälkeiseltä ajan politiikassa keskustelu siitä, mitenkä paljon palveluita kehitetään, verotusta alennetaan tai kiristetään tai 1990-luivulla : mistä leikataan? Tämä on tyypillistä taloudelliseen perustuvan oikeisto – vasemmisto – politiikan esityslistaa. Näistä teemoista päästään suht helposti kompromisseihin kun laitetaan riita keskeltä poikki.
Maltillinen keskikenttä on tutun oikeisto-vasemmisto – linjan politiikan lajin menestyjä. Tosin puoluiden pasmat menivät 1990-luvun jälkeen sekaisin, kun hallituksessa ollessa leikattiin ja oppositiossa leikkauksia vastustettiin. Vain Kokoomus taisi olla ainoa johdonmukainen leikkaaja ja verojen alentaja. Siksi se varmasti menestyikin kohtuullisen hyvin 2000-luvulla.
Uudet arvokysymykset ovat erilaisia. Raha ei ratkaisekaan ja riitaa on vaikeampi laittaa keskeltä poikki. Uudet teemat ovat enemmän joko- tai kuin sekä-että – asioita: Jos et ole puolellamme -olet meitä vastaan -tyyliä. EU:ta vastaan, maahanmuuttajia vastaan, aborttia vastaan, ilmastonmuutoksen hillinnän puolesta, naisten oikeuksien puolesta, eri taustaisten ihmisten yhdenvertaisuuden tai tasa-arvoisen avioliiton puolesta, seksuaalista häirintää vastaan ja niin edelleen.
Usein identiteettikysymykset myös paketoidaan yhteen ja lukitaan yhdistelmät liberaali – konservatiivi ulottuvuudella. Julkisessa keskustelussa populistiset ja ääriryhmät valtaavat käsitteitä omaan käyttöönsä. Esimerkiksi kansallismielisyys ja isänmallisuus ovat käsitteitä, joiden välille todella helposti vedetään yhtäläisyysmerkit, vaikka ne ovat eri asioita.
Tästa tulkintojen taistosta kertoo sekin jos Suomessa Yhdysvaltain demokraatit nimetään kommunisteiksi tai Suomen hallitus sosialistiseksi. Määritteitä ja leimakirveitäkin haetaan jostain entisestä mustavalkoisesta maailmasta, jostain ajalta ennen Neuvostoliiton hajoamista.
Kansanvallan tueksi uudenlaista isänmaallisuutta?
Fukuyaman kirja rohkaisee kansanvallan ja myös kansakuntien itsepuolustukseen. Miten sirpaloituminen ja epäluottamuksen muurien nousu vältetään? Miten voidaan luoda riittävän löyhä mutta sopivan pitävä yhteistunto tai konsensuksen minimitaso, joka pitää kansakunnan koossa?
Viisaat päättäjät rakentavat Fukuyaman neuvojen mukaan kansakunnalle eri taustaisia ja erilaisiin arvoihin sitoutuneita kansalaisia kokoavia, kaikkia arvostavia, yhdistäviä kansallisia identiteettejä.
Tällainen uudensorttinen isänmaallinen kansallistunto voisi perustua jokaisen yhtäläisen ihmisarvon sekä aktiivisesti yhteistä hyvää edistävän kansalaisuuden arvoihin. Tasavertaisten ihmisten osallistumiseen ja perustuslakiin nojaava valtio on Fukuyamalle tärkeä perusoikeuksien takaaja.
Erilaiset vähemmistöt ja identiteettiään varjelevat ryhmät sallisivat kaikkein muidenkin ylläpitää omia arvojaan kunhan he toimivat kansakunnan lakien ja yhteisten yleisten normien mukaisesti. Ihmiset voisivat näin vähentää pöyristymistä toistensa erilaisista arvoista ja ymmärtää että erilaisuutta on ja tulee olemaan.
Jokaisella olisi siis valta valita oma elämäntapansa, ruokansa, lähipiirinsä, rakkaat ihmissuhteensa, sukupuolinen suuntautumisensa ja identiteettinsä, uskontonsa ja arvoperustansa, kun pysyy tietyissä yhteisissä rajoissa ja normeissa, kunnioittaa toisia eikä astu toisten ihmisten perusoikeuksien varpaille. Sen tapainenhan Suomen perustuslaki on.
Sillanrakentajia ja muurinmurtajia tarvitaan
Palataanpas takaisin Suomeen ja luottamuksen merkityksestä muistuttaviin pääkirjoituksiin. Luottamuksen rapautumisen vakavia merkkejä ei Suomessa ole. Luottamuspääoman epätasaisen jakautumisen eri puolueiden kannattajien kesken pitäisi kuitenkin olla hälytyskello.
Jos suomalaiset laajasti eivät enää luottaisi toisiinsa, erilaisiin yhteiskunnan instituutioihin tai politiikkaan, se haittaisi sekä talouskehitystä että hyvinvointia. Mitä heikommat ovat yhteiset epäviralliset normit, sitä tarkempaa lainsäädäntöä tarvitaan. Byrokratia lisääntyy. Epävarmuus on taloudelle pahaksi.
Suomessa on onneksi instituutioita, jotka ylläpitävät keskustelua eri tavoin ajattelevien välillä. Ainakin tulee mieleen peruskoulu, asepalvelus ja eduskunta. Mutta onko siltaa rakentavia ja muureja murtavia toimijoita riittävästi? Media ei ole samanlainen vuorovaikutuksen areena kuin aiemmin. Minkälaisia uusia areenoita tarvittaisiin? Mikä on Yleisradion rooli tässä keskustelussa?
Huomionarvoisen näkökulman nosti esille professori Laura Kolbe Hesarissa 30.12.2020. Hän selitti suomalaisten onnellisuutta sillä, että identiteetit eivät ole meillä liiaksi lukkiutuneita. Kaupungissa työskentelevä virkahenkilö voi maaseudulla vaihtaa vapaalle verkkareihin. Monipaikkaisuus voi olla osa tätä suomalaista mahdollisuuksien ikkunaa. Emme lukkiudu ainakaan maaseutu- kaupunki – ulottuvuudella kuten USA:ssa on käynyt.
Presidentti Niinistön kansalaisvelvollisuudet ja hyveet
Fukuyama pohtii valtion jokaiselle takaamien yhtäläisten oikeuksien tueksi myös yhteisiä kansalaishyveitä eli kansakuntaa yhdistäviä eettisiä ohjeita. Sinänsä ihmisoikeuksia ei tarvitse kenenkään ansaita mutta niistä seuraa velvollisuus kunnioittaa myös toisten ihmisarvoa.
Luterilaisen kulttuuriperimän avulla yhteisiä hyveitä on Suomessa helppo kirjata. Juuri näiden takiahan me luotamme toisiimme: Parasta olisi tehdä toiselle sitä mitä haluaan itselleen tehtävän. Ahkeruus ja työteliäisyys palkitaan. Rehellisyys maan perii. Otetaan vastuuta asioista. Autetaan lähimmäisiä ja hädässä olevia. Arvostetaan ja kunnioitetaan jokaista riippumatta varallisuudesta ja syntyperästä tai muista ominaisuuksista. Kunnioitetaan lakeja ja kansanvaltaa. Ei valehdella.Ollaan luottamuksen arvoisia.
Löysin fukuyamalaisia hyveteemoja presidentti Niinistön uudenvuoden puheesta. Hän muistutti perusoikeuksien ohella myös kansalaisten velvollisuuksista.
”Aiheellisesti käydään keskustelua, väittelyäkin, kaikkien täällä asuvien vapauksien ja oikeuksien laajuudesta. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet toiseen vaakakuppiin asettuvat vastuu ja velvollisuudet. Tavoitteena punninnassa pitäisikin olla näiden ”oikeasuhtaisuus”, sillä ilman vastuuta ei ylläpidetä oikeuksiakaan. Suomalainen yhteiskunta toden totta on vastuun ottamisen arvoinen.”
Niinpä. Jos Suomessa emme voisi luottaa, että toiset ihmiset toimivat vastuullisesti, tämä maa ei olisi maailman onnellisempien ihmisten maa.
Niinistön puheen velvollisuus –kohta liitettiin julkisuudessa maahanmuuttajiin ja turvapaikanhakijoihin. Sekä työperäisessä että humanitaarisessa maahanmuutossa tarvitaan kotouttamista. Jokaisen tulijan henkinen sitouttaminen suomalaiseen arvoperustaan, perustuslakiin ja yhtäläiseen ihmisarvoon on tärkeää – tapahtui se sitten koulussa tai jotenkin muuten. Siinä mielessä uusia tulijoita on kotoutettava elämään maassa maan tavalla.
Ne maahanmuuttajat, joita itse tunnen ovatkin todella yritteliäitä, työteliäitä ja innokkaita vaurastumaan ja ottamaan vastuuta, jos ja kun me vain sitä heille mahdollistamme. Toisenlaisia toimintamallejakin löytyy varmasti sekä syntyperältään suomalaisista että muista. Sen varmasti presidenttikin tietää.
Kiinnostavasti Isänmaallisuuden irrottaminen populistisen kansallismielisyyden pauloista tuli esille myös Hesarin Jussi Pullisen kolumnissa itsenäisyyspäivän jälkeen. Hän oli havahtunut siihen, että presidentin puoliso näyttäisikin olevan yhtä aikaa sekä isänmaallinen veteraanien työn arvostaja että määrätietoinen ympäristönsuojelija. (27.12.2020 otsikolla ”Jenni Haukio raivaa Suomeen kiinnostavaa arvolokeroa” )
Riittääkö yhteinen eetos?
Mutta riittääkö pelkkä yhteinen eetos? Fukuyama ei mielestäni noteraa riittävästi yhteiskunnallista eriarvoistumista yhteisen isänmaan kokemuksen uhkaajana. Yhdysvalloissakaan tuskin pelkkä yhteishengen puhaltaminen riittää vaan olisi tehtävä uudistuksia, jolla köyhien ja rikkaiden, osallisten ja osattomien kuiluja kavennetaan. Robert Putnam on kirjoissaan kuvannut Yhdysvaltain luisumista pois yhtäläisten mahdollisuuksien tieltä 1980- ja 1990-luvun aikana.
Hyvän kansakunnan instituutioiden pitäisi tuottaa tuloksia, joista jokainen voi olla ylpeä ja joista jokainen voi kokea saaneensa jotain. Tältä kannalta suomalaisella yhteiskunnalla on pitkä etumatka verrattuna Yhdysvaltoihin. Suomessa voi toteuttaa” amerikkalaisen unelman” eli taustoista riippumatta kouluttautua ja vaurastua vaikka miljonääriksi. Sosiaalinen liikkuvuus on Suomen vahvuus. Vahvuudetkin voivat rapautua, jos politiikan teosta tulee näytös- ja propagandaluonteista tai blokkiutunutta eikä oikeasti ratkaisuja ja uudistuksia hakevaa.
Jos puoluekentässä ”blokkien” aidat nousevat korkeiksi niin että sillanrakentajille ei ole tilaa, yhteiskuntapolitiikan heiluri heittää nopeasti laidasta laitaan. Kompromissien perustalle useimmat hyvät uudistukset on rakennettu. Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat kaksipuoluejärjestelmiä, joissa ollaan kärsitty juuri blokkiutumisen seurauksista.
Pitkäjänteisten uudistusten teko tulee vaikeaksi, jos keskustelu on hyvin repivää. Olenpa usein miettinyt olisiko Suomesta koskaan tullut EU:n jäsentä jos sosiaalinen media olisi keksitty jo 1990-luvun alkupuolella?. Yksi vaalikausi on lyhyt aika. Suomi on hyötynyt siitä, että edes jonkinlaista jatkuvuutta on vaalittu hallituskaudelta toiseen.
Suomi on hyvä maa – tehdään siitä entistä parempi
Itsnäisyyspäivän pääkirjoituksissa muistetaan vakiintuneesti miten talvisodan henki ja hyvinvointiyhteiskunnan tasa-arvoiset mahdollisuudet eheyttivät Suomen. Ei ennenkään toki kaikki olleet kaikista asioista suinkaan samaa mieltä. Silti oltiin tärkeimmistä asioista riittävästi samaa mieltä.
1980-luvun ”kulutusjuhlista” ja 1990-luvun laman ”krapulasta” lähtien Suomen yhteinen tarina on ollut heiveröisemmissä kantimissa. 2000-luvulla on haettu vauhtia talouden kasvuun, eriarvoisuuden vähentämiseen, työllisyyteen, velan pitämiseen aisoissa sekä ilmastonmuutoksen hillintään. Riittävän yhteistä tarinaa ei ole syntynyt. Korjaamista on paljon mutta tulevaisuuden näkymiä vähän.
Monia hämmentää Suomen sijoitus maailman onnellisimpana maana. Arvioinninhan ovat tehneet kansalaiset. Mahdollisesti kansalaiset ovatkin nähneet metsän puilta kaikkein parhaiten?
Suomi on hyvä maa. josta toki löytyy jatkuvaa korjaamisen tarvetta. Suomalaista isänmaallisuutta on se, että rima asetetaan korkealle. Olemme hyviä tunnistamaan ongelmia mutta meidän pitää olla hyviä myös niitä ratkaisemaan. Näin Suomesta tulee koko ajan pikkuisen parempi. Tyytymättömyyden ilmaukset politiikassa ovat erityisen tärkeitä. Muutenhan ei korjaamisen paikkoja löytyisi. Mutta pelkoon ja pessimismiin ei pidä juuttua.
Fukuyamalla on kehityskelpoinen idea yhteisestä tarinasta – isänmaallisesta yhteistunnosta, joka tarvitaan yhdistämään erilaiset ihmiset. Hän puhuu Yhdysvaltain tilanteesta mutta kyllä yhteistä juonta ja minimikonsensusta tarvitaan Suomessakin rikkomaan muureja ja rakentamaan siltoja poliittisten ryhmien välille..
Ei anneta Suomen kuplautua, jakautua tai kuppikuntaistua
Millaiset minimikonsensuksen tai kansallisen yksimielisyyden teesit itse kirjoittaisin? Jotenkin näin.
- Mahdollistetaan suomalainen unelma eli se että jokaiselle kaikki on mahdollista
- Annetaan jokaisen olla elämään tyytyväinen omalla tavallaan.
- Mahdollistetaan ja arvostetaan erilaisia tapoja olla suomalainen ja toivotetaan uudet suomalaiset tervetulleiksi arvoyhteisöömme.
- Paikannetaan ongelmat ja korjataan ne.
- Siirretään Suomi metsineen ja järvineen tuleville sukupolville paremmassa kunnossa kuin sen itse saimme,
- Kunnioitetaan menneiden sukupolvien työtä sekä ollaan yhteistyökykyinen toimija Euroopassa ja maailmassa.
Riittävästi vapautta ja sopivasti vastuuta – resepti sopii onnellisena pysyvään ja aina vaan paranevaan Suomeen
Maria Kaisa Aula
Linkkejä lähteisiin:
Luottamus on Suomen menestyksen salaisuus – HS pääkirjoitus 5.12.2020 https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000007664096.html
Monta kokkia sopan ympärillä. Suomen Kuvalehti Pääkirjoitus 3.12.2020
Turun yliopiston tutkimusprojektista: ”Politisoitunut luottamus ja jakautunut tieto : Suomalaisten puolueiden kannattajien näkemykset luottamuksesta ja informaatiosta totuudenjälkeisessä ajassa” (2020).
https://www.utupub.fi/handle/10024/148970
Vajaa puolet suomalaisista luottaa kuntien ja valtakunnan, joka kolmas maakunnan ja Euroopan unionin päättäjiin (Kunnallisalan kehittämissäätiö 2021/tammikuu)
Mitä puoluetta politiikan toimittajat ryöpyttävät eniten? Journalisti 7.1.2021 Manu Haapalainen ym.
Sosiaalinen media voi uhata demokratiaa, varoittavat tutkijat – nämä asiat jokaisen some-keskustelijan tulisi ymmärtää
Poliittinen ja sosiaalinen luottamus : Polut, trendit ja kuilut Bäck, Maria; Kestilä-Kekkonen, Elina (toim.) (2019-05-16)
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161610
Eriarvioistumiskehitys syö poliittista luottamusta
https://www.utu.fi/fi/ajankohtaista/uutinen/eriarvioistumiskehitys-syo-poliittista-luottamusta
Francis Fukuyama: Identiteetti – Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka
https://ekirjasto.kirjastot.fi/ekirjat/identiteetti-arvostuksen-vaatimus-ja-kaunan-politiikka
Maria Kaisa Aula 