Jussi Kärki tarjoili Talouselämän (15.5.2020) pääkirjoituksessa pääministeri Sanna Marinille valtionaisen viittaa. Nostamalla työelämään joustoa tuovan työreformin ylös Atlantista hän voisi Kärjen mielestä nousta merkittävien sosialidemokraattisten uudistajien kuten Saksan Schröderin, Suomen Lipposen tai Ruotsin Perssonin rinnalle.  

Atlantin syvänteeseen Keskustan ohjelma joutui aikoinaan 2000-luvun alussa, kun puolue itsekin pelästyi ammattiyhdistysliikkeen reaktioita.

Työreformi on hyvin mieliin jäänyt ”tunnussana” uudistuksille, joita tekemällä työllisyys kasvaisi ja valtion rahat saataisiin riittämään.  Uudistusten tarve nousi taas kerran esille, kun työelämäprofessori Vesa Vihriälän työryhmä linjasi 2020-luvun  talouspolitiikkaa. Uudistuksilla voitaisiin vähentää veronkorotusten ja menoleikkauksien tarvetta koronakriisin jälkeisessä Suomessa.  Hallituksen työllisyystavoitteita pitäisi siis mieluiten tiukentaa.

Työreformi oli kolmatta tietä

Mutta takaisin Jussi Kärjen pääkirjoitukseen. Tosiaan. Näinhän se juuri on. SDP:n se työreformi pitäisi Atlantista nostaa eli saada hallitusohjelman työllisyystavoitteisiin vauhtia.

Keskustan 22 vuoden takainen työreformi-uudistusohjelma ammensi nimittäin teoreettisia ja ideologisia virikkeitä Kolmannen tien – ajattelusta, jonka sanoittaja oli brittiläinen sosiologi Anthony Giddens.  Giddens puolestaan oli Iso-Britannian sosialidemokraattista puoluetta 1990-luvulla uudistaneen Tony Blairin ”mieli-intellektuelli”.

Talouselämän pääkirjoituksen innoittamana etsin kirjahyllystäni Giddensin teokset Beyond Left and Right – The Future of Radical Politics (1994: Vasemmiston ja oikeiston tuolle puolen – radikaalin politiikan tulevaisuus) sekä The Third Way – The Renewal of Social Democracy (1998; Kolmas tie – Sosialidemokratian uudistaminen).

Hiukkasen aikanaan kyllä harmitti, kun valtio-opin opinnoista tuttu Giddens kiinnitti radikaalin keskustan – ohjelmansa nimenomaan sosialidemokraatteihin. Mutta eipä sille Isossa-Britannian poliittisessa kentässä ollut paljon muita mahdollisuuksia. Realismia professorilta.

Keskusta- vasemmisto – puolueet olivat kansainvälisesti 1990-luvulla paljon vuorovaikutuksessa keskenään. Suomessa toki Keskusta ja SDP olivat kovimmat kilpakumppanit ja asemoituneet toistensa vaihtoehdoiksi.

Blair oli hyvää pataa Yhdysvaltain uudistusmielisen presidentin Bill Clintonin kanssa.  USA:n Demokraattipuolue oli vielä 1990-luvulla mukana Liberaalin Internationaalin toiminnassa eli samassa puolueverkostossa, jossa Keskusta.  Olin itsekin Keskustan varapuheenjohtajan ominaisuudessa aikoinaan tarkkailijana Chicagon puoluekokouksessa, jossa Clinton valittiin presidenttiehdokkaaksi.

Kävimme työreformin valmisteluvaiheissa Keskustan reformitiimin kanssa myös Suomen Lontoon instituutissa pitämässä seminaaria Blairin hallituksen innovaattoreiden kanssa.  

Keskustan työreformin taustat eivät siis olleet poliittisesti oikealla vaan hyvinvointivaltion taloudellista kestävyyttä uudistamaan pyrkivien ajattelijoiden suunnalla. Euroopassa tätä linjattiin Englannin lisäksi Hollannissa ja Saksassa juuri sosialidemokraattisissa puolueissa.

Lipponen leikkasi mutta ei uudistanut

Suomessa kävi niin, että SDP:n silloinen puheenjohtaja Paavo Lipponen oli kyllä rohkea valtion menojen tasapainottaja mutta ei niinkään rakenteiden uudistaja. Köyhyysaste lähti Suomessa kasvuun vuoden 1995 jälkeen, kun perusturvan vähimmäisetuudet saivat kyytiä.  Jaakonsaaren Liisan lista valtion menojen leikkauksista laitettiin toimeen tunnollisesti.  Työministerin uudistusten lista jäi vaatimattomammaksi.

Lipposen ajan SDP:n vastaus työllisyyden ongelmiin oli osaaminen, koulutus ja tietotaito.  Keskustan työreformissa haluttiin antaa mahdollisuuksia myös matalamman tuottavuuden työlle, palveluyrittäjyydelle sekä sitä kautta kotimarkkinoille.  Jo tuolloin olivat näköpiirissä myös automaation työpaikkoja syövät vaikutukset.

SDP ei lähtenyt 1990-luvun lopulla eurooppalaisten kumppaneidensa tavoin ammattiyhdistysliikkeen kanssa vuoropuheluun työmarkkinoiden joustavuudesta. Ehkäpä puoluejohto halusi varmistaa kannatuksensa kevään 1999 eduskuntavaaleissa. Sotalippu Keskustan työreformia vastaan auttoi ns. torjuntavoittoon.  Keskusta ei voittanut ihan riittävästi eikä  SDP hävinnyt ihan tarpeeksi – äänieroksi jäi 12 000 ääntä ja sinipunahallitus jatkoi.  Uudistustielle ei lähdetty.

Olisiko Suomella ollut ketterämpi pääsy ulos finanssikriisin jälkeisestä taantumasta, jos noissa vaaleissa olisi käynyt toisin? Se jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Keskustan puolellakaan emme osanneet riittävästi ennakoida työreformin jyrkkää vastustusta ja olimme melkoisen idealistisia. Luotimme revoluutioon enemmän kuin evoluutioon. Esimerkiksi yleisen ansiosidonnaisen työttömyysvakuutuksen ehdottaminen  oli melkoisen ennakkoluulotonta.  Keskustelu aiheesta avautui uudelleen vasta 20 vuoden päästä, kun ministeri Pirkko Mattila tilasi Mauri Kotamäeltä selvityksen aiheesta.

Systeemisen uudistamisen ennakointia

Nykyisin puhutaan paljon systeemisestä uudistamisesta. Yhteiskunnan palapelissä yhden palasen saaminen paikalleen ei vielä riitä koska kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Kokonaisvaltainen uudistusajatus oli työreformin ytimessä. Usein siitä muistetaan vain työttömyysturvan porrastaminen tai paikallinen sopiminen työpaikoilla.  Mutta ohjelma oli hyvin monipuolinen, näkökulmaa uudistava. Yrittäjyyttä ja työllisyyttä edistäviä uudistuksia perättiin sosiaaliturvassa, sen rahoituksessa, verotuksessa, työmarkkinoiden pelisäännöissä, työn antamisen byrokratiassa sekä elinkeinopolitiikassa.  

Moni ohjelmassa listattu yksittäinen uudistusehdotus on toki myös toteutunut kuten vaikkapa kotitalousvähennys, puolison tuloihin perustuvan tarveharkinnan lopettaminen työmarkkinatuessa sekä sen suojaosuuden palauttaminen.

Paikallisen sopimisen oikeus ja mahdollisuus kaikille työnantajille ja työntekijöille on vaatimus, joka Keskustan ohjelmiin on vahvimmin työreformista jäänyt.  Paikallista sopimista tarvitaan eniten kriisitilanteissa, tuomaan joustavuutta, jotta työpaikat säilyvät.  Yritysten pärjäävyys kriiseissä on Koronaviruksen oloissa entistäkin ajankohtaisempaa.

Työsuhteisen työn ehdoilla on myös vaikutusta siihen, miten paljon syntyy paineita palkkatyön yhtiöittämiseen. Itsensä työllistäminen yksinyrittäjänä on toki monelle myös mieluisa tapa tehdä työtä. 

Mutta eivät työpaikat kyllä pelkästään paikallista sopimista edistämällä synny, se on selvää. Kokonaisuuden huono toimivuus on edelleenkin ongelma: sosiaaliturva, työttömyysturva, TE-palvelut, koulutuksen tai työmarkkinoiden pelisäännöt eivät riittävästi yhdessä tue työllistymistä. Koronakriisi ei poista sitä tosiasiaa, että monella alalla Suomessa on jo työvoimapula.

Minkälainen olisi jälleenrakennuksen uudistusohjelma?

Mutta kannattaako nyt uudistaa? Jos vain otetaan velkaa ja toivotaan parasta. Maksellaan kun jaksellaan. Jätetään reformit Atlanttiin.

Nyt on onneksi eri tavalla vaihtoehtoja kuin 1990-luvun talouskriisissä. Suomen valtioon ei silloin markkinoilla luotettu, jolloin velkaa ei saatu. Valtion menoja oli leikattava nopeasti, kun tulot romahtivat työttömyyden kasvaessa.

Nyt valtio voi velkaa ottamalla kannatella ihmisiä, työpaikkoja ja yrityksiä ongelmien yli, jopa elvyttää. Se on huojentavaa.  1990-luvun valtion menojen kasvun äkkisopeutukselle ei ole tarvetta.

Mutta jossain kohtaa on velkaantumisellekin laitettava stoppi. Eli valtion menoja on vähennettävä ja tuloja lisättävä. Pitkäjänteisellä ohjelmalla se onnistuu parhaiten.

Työllisyyttä kohentavat uudistukset ovat siitä hyviä ”sopeutustoimia”, että ne sekä vähentävät menoja että lisäävät tuloja. Mitä korkeampi työllisyysaste on parin kolmen vuoden päästä, sitä vähemmän tarvitaan suoranaisia menojen leikkauksia tai verojen korotuksia, jos ja kun halutaan valtion velkaantuminen vakauttaa.

Tulevaisuuden veronmaksajilla on hoidettavanaan sekä Koronakriisin velat että ikääntymisestä aiheutuva sote-menojen kasvu. Toinenkin näistä riittäisi.

Jussi Kärki on pääkirjoituksessaan oikeassa: uudistajan paikka on tarjolla.

Maria Kaisa Aula