Uusi punamulta on vaihtoehto politiikan ääripäille

Keskusta ja demarit ovat molemmat politiikan laajalla keskikentällä. Ne ovat maltillisia ja kohtuutta arvostavia puolueita, joista kumpikaan ei hyödy identiteettipolitiikan tai ääripäiden vahvistumisesta. Laajalta keskikentältä kuitenkin puuttuu yhteinen tarina. Tämän voisi tarjota uuden sukupolven punamulta.

Mihin politiikka on menossa?

Kaksinapaistuuko suomalainen poliittinen kenttä? Mitkä ovat tulevaisuuden hallituspolitiikan mahdolliset koalitiot? Mihin puoluekenttä ylipäätään on menossa, kun perussuomalaiset ovat haastaneet ns. vanhat puolueet?

Perinteisen taloudellisperustaisen oikeisto-vasemmisto (ja vielä vanhemman ”sosialisti- ei sosialisti”) ulottuvuuden rinnalle on noussut uusi jakolinja, jossa ääripäinä ovat vihreät ja perussuomalaiset.

Ääripäissä on vastakkaisia näkemyksiä ihmisoikeuksista, ilmastonmuutoksesta, oikeista elämäntavoista sekä kansainvälisyydestä.  Identiteetti – tai arkielämä -poliittiseksi jakolinjaksikin sitä voisi sanoa.  Molemmissa ääripäissä on hyvin vahvoja näkemyksiä siitä, miten kunkin pitää arkensa järjestää syömisestä ja parisuhteista alkaen. 

Molemmat ääripäät närkästyvät ja pahoittavat mielensä toisten vääristä valinnoista. Alun perin naisliikkeen tunnuslause ”henkilökohtainen on poliittista” toimiikin nyt identiteettipolitiikan teesinä.  

Asiaperusteiden lisäksi perussuomalaisten kannatuksessa on paljon väsymystä ja turhautuneisuutta pitkään vallassa olleiden puolueiden tapaan toimia ja hoitaa kansalaissuhteitaan. Liian monet kokevat olevansa politiikan katsomossa, josta huutelukaan ei kuulu näyttämölle.

Kokoomus hyötyy siitä, että se on voinut 1990-luvun alusta asti olla johdonmukaisesti ”leikataan julkisia menoja ja alennetaan veroja” –linjalla. Keskustan ja demareiden linjat ovat olleet enemmän tilannesidonnaisia.. Hallituksessa on otettu vastuullisen taloudenhoidon linja mutta oppositiossa vähintäänkin sisäiset jännitteet ovat päässeet kuuluville.  Kummastakin puolueesta on löytynyt niitä, jotka ovat halunneet profiloitua leikkausten vastustajina.  Äänestäjät eivät ole pysyneet perässä.

Keskusta ja Demarit ovat nyt laajalla keskikentällä

Mutta eihän taloudellisperustainen oikeisto- vasemmistokaan ole pois pyyhkiytynyt. Sen ääripäissä ovat vasemmistoliitto ja kokoomus. Laajalla keskikentällä ovat sen molemmin puolin keskusta ja demarit sekä lisäksi RKP ja KD. Perussuomalaisten kannattajat kallistunevat oikealle, mutta ehkä he eivät ole edes niin kovin kiinnostuneita siitä, mitä talouspolitiikkaa perussuomalaiset ajavat.  Samoin vihreiden pääasia on ilmastopolitiikka eikä talous.

Pitkällä aikavälillä demarit ovat liukuneet Lipposen ajoista vasempaan päin. Rinne nimenomaan halusi valita viime vaalien jälkeen kumppanikseen Keskustan eikä Kokoomusta. Keskusta sai viime kaudella ”porvarileimaa” kun etenkin yrittäjäprofiili vahvistui, mutta nyt on paaluttamassa itseään takaisin keskelle. Kokoomus puolestaan on matkalla oikealle ainakin, jos Jyrki Kataisen aikoihin vertaa.

Aluepolitiikan asioissa Keskusta ja Demarit ovat lähentyneet jos Lipposen aikoihin verrataan. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne on Maaseudun tulevaisuudessa kirjoittanut hyvin keskustahenkisesti alueellisesta tasa-arvosta. Suurissa kaupungeissa vihreät ovat haastaneet SDP:n suurimpana puolueena. Myös perhe- ja väestöpolitiikassa Keskustalla ja SDP:llä on monia samoja tavoitteita.

Myös ”identiteettipolitiikan” asioissa keskusta ja demarit ovat keskellä – molempiin mahtuu erilaisia elämäntyylejä. Niiden pääasia ei ole tavoitella kannattajia ”henkilökohtainen on poliittista” –argumentilla, vaan enemmänkin yhteiskuntapolitiikan arvotavoitteiden ja lähiyhteisöjen hyvän kannalta.

Vasemmistoliitto on pikemminkin vihreiden ääripääkumppaniKeskusta ja demarit ovat olleet kautta vuosikymmenten maltillisia, kohtuuden kannattajia, kansanvallan puolustajia, valmiita hakemaan kompromisseja ja tunnistamaan yhteen sovitettavia intressejä. 

Demareiden kannatuskin on ollut vahvimmillaan silloin kun puolue on ollut lähimpänä keskikenttää.  Jos täältä sivusta saa huudella, niin ajautumista ääripäähän kannattaisi SDP:ssä välttää.

Laajalta keskikentältä puuttuu yhteinen tarina

Väitän että poliittinen kenttä ei jakaudu vain punavihreään vihervasemmistoon sekä kansallismieliseen oikeisto-oppositioon. Politiikassa on edelleen laaja keskikenttä – niin identiteettipoliittisesti kuin talouspolitiikankin kannalta.  Polarisoiva tulkinta palvelee ääripäiden puolueiden etua.

Myös EVA-asennetutkimus vuosi sitten kertoi siitä, että poliittisten puoleiden kannattajien asenteet asettuvat edelleenkin jatkumolle, eikä ääripäihin.  Kyse on nyt enemmänkin määrittelyvallasta. Kenen tulkinta ja tarina saa vahvimman aseman julkisessa keskustelussa ja mediassa?

Vanhan tutun punamullan puolueet eli Keskusta ja sosialidemokraatit ovat laajalla maltillisella keskikentällä. Kokoomuksesta en oikein osaa sanoa, että missä se on.  Se taitaa hakea paikkaansa. Petteri Orpo sanoitti äskettäin puoluettaan maltilliseksi oikeistoksi.

Keskusta ja SDP ovat molemmat tottuneet punnitsemaan asioita paitsi omien puolue-ideologioidensa, myös Suomen edun kannalta. Esko Aho vei Suomen Euroopan Unioniin vaikka omassa puolueessa oli paljon vastahankaa. Paavo Lipponen jatkoi Ahon hallituksen aloittamaa julkisen talouden tasapainotusta, puolueensa kannatuksenkin kustannuksella.  Juha Sipilä laittoi Suomen kilpailukyvyn kuntoon. Kaikissa näissä puoluejohtajat joutuivat tasapainoilemaan oman kentän vaatimusten ja Suomen edun välillä.

Mikä on laajan keskikentän tämän ajan yhteinen tehtävä? Rinteen- Marinin hallituksen ohjelmassa siihen on mainiot, myös Suomen Keskustan kannalta aatteellisesti toimivat ainekset: sosiaalisen, taloudellisen ja ympäristöllisen kestävyyden Suomi. Keskustan puoluejohto on moneen kertaan kiitellyt ohjelmaa hyväksi. Mutta niin kauan kuin Keskusta ja SDP näyttäytyvät toistensa kanssa riitelevinä ja jännitteisinä, siitä hyötyvät ääripäät ja niiden viestit.

Punamullasta sinipunaan

Punamullan eli Keskustan ja SDP:n yhteistyöstä sotien jälkeen muistetaan hyvinvointiyhteiskunnan perustan rakentaminen lapsilisistä, kansaneläkkeistä, peruskoulusta sekä alueellisesta korkeakouluverkosta lähtien.  Toki kyse oli myös ihan reilusti sanottuna jakopolitiikasta ja kompromisseista, joista molemmat hyötyivät vahvan kasvun ja suljetun talouden aikana.  

Mutta miksi punamulta –yhteistyö päättyi?  Takana oli kokoomuksen ulkopoliittisen hallituskelpoisuuden palautuminen 1980-luvulla. Lisäksi punamultayhteistyön lopettaminen oli uuden keskustajohdon tavoite. Paavo Väyrynen nousi vuonna 1980 Keskustan puheenjohtajaksi ja syrjäytti Johannes Virolaisen juuri näillä eväillä. Tuo vuoden 1980 puoluekokous oli muuten ensimmäinen, johon osallistuin.

Väyrysen- Kääriäisen- Ahon tahtopolitiikka kritisoi sitä, että Virolainen on myötäillyt liikaa demareita. He halusivat nostaa Keskustan vaihtoehdoksi SDP:lle eli toiseksi ääripääksi politiikan kentällä. Teemat olivat desentralismi, aluepolitiikka, perusturva ja yrittäjyys. Oli siinä välissä myös Keskustan oma ”Vihreä aalto”, jonka vahvuus on eri aikoina vaihdellut.

Keskusta on vaihtoehto -strategia onnistui. Monissa vaaleissa ”taistelu” käytiin nimenomaan Keskustan ja SDP:n sekä näiden puheenjohtajien välillä. Taistelupareja olivat Aho-Paasio, Aho-Lipponen, Jäätteenmäki-Lipponen sekä Sipilä –Rinne. Tahtopolitiikan seurauksena Demarit ja Kokoomus puolestaan löysivät toisensa suurten kaupunkien puolustajina.  Siitäpä syntyi sinipuna – yhteistyö. Tuolloin myös Kokoomus oli aatteellisesti lähempänä keskikenttää kuin nyt. 

Väyrysen ja Ahon tahtopolitiikan kaudella Keskusta ei ollut lähtökohtaisesti sillanrakentaja tai kompromissien tekijä.  Poikkeuksen tähän teki Matti Vanhanen, joka halusi pitää Keskustan yhteistyökykyisenä eri suuntiin ja onnistui istuvana pääministerinä voittamaan vaalit 2007 sekä olemaan hallituksessa vuoronperään sekä sdp:n että kokoomuksen kanssa.  

Uuden sukupolven punamullan aika?

Keskustalaisten kipuilu hallitukseen menon kanssa on ymmärrettävää ottaen huomioon kolmikymmenvuotinen ”Keskusta on vaihtoehto SDP:lle” – strategia.  Nyt on Väyrysen jälkeisen ajan uuden suurstrategian sanoittamisen paikka.  Mannerlaatat liikkuvat Keskustan henkisessä perustassa.  Mihin lähdetään: ääripääksi vai sillanrakentajaksi? Vaihtoehdoksi mille?

Keskustalaisten on tarpeen miettiä ennen kaikkea sitä, mikä on Suomen etu? Millaista yhteistyötä Suomi tarvitsee jatkaakseen maailman onnellisimpana kansakuntana?  Ainakin pitäisi saada työllisyysaste nousuun, elinkeinoelämä ja arki hiilineutraaliksi, perheellistyminen houkuttelevaksi, eriarvoistuminen loppumaan sekä kansanvalta pysymään arvossa. Siinäpä sitä onkin tehtävää. Kaikki tavoitteet myös kytkeytyvät toisiinsa, ne eivät ole mikään joko-tai vaan kaikki sekä-että.

Edistyisivätkö nämä tavoitteet sillä, että Keskusta lähtisi hallituksesta ja liittoutuisi Kokoomuksen ja Perussuomalaisten kanssa? Tai sillä että SDP ja Kokoomus muodostaisivat hallituksen rungon?  Ei kerta kaikkiaan.

Demareilla ja Keskustalla on nyt näytön paikka siinä, miten ne yhdessä onnistuvat luotsaamaan Suomea tämän ajan rakennemuutosten karikoissa. Tähän ei riitä se, että muistellaan menneiden aikojen ja erilaisen toimintaympäristön punamullan ansioita.

Molemmat joutuvat varmasti tekemään kompromisseja ja tulemaan toisiaan vastaan. Eniten on yhteisen hyvän hakemisen tarvetta työllisyyden alalla: miten saadaan sekä yrittäjän ja työnantajan että työnhakijan tarpeet kohtaamaan?  Siihen luulisi Keskustalla ja SDP:llä olevan taitoa.

Juuri yhteistyön politiikallahan Suomi on noussut menestyväksi kansakunnaksi, ei vastakkain asettelevalla blokkipolitiikalla.

Ensimmäinen tehtävä on palauttaa ihmisten luottamus politiikkaan. Puolueiden toimintatapojen on uudistuttava. Omista kuplista on päästävä ulos. Keskustelua yli puoluerajojen tulisi käydä rohkeasti lähtien paikallistasolta. Kansalaisten olisi päästävä katsomosta politiikan tekijöiksi. Ihmiset ovat lisäksi perinjuurin kyllästyneitä riitelyyn, kärjistävään keskusteluun ja vastakkainasetteluun.  Siinäkin Keskusta ja SDP voisivat olla vaihtoehto ääripäille ja näyttää esimerkkiä.

Maria Kaisa Aula

Kommentit

2 comments on “Uusi punamulta on vaihtoehto politiikan ääripäille”
  1. Lauri Ollitervo sanoo:

    Miellä Maria Kaisan olevan tolkun edustaja Repivässä ajassa.

    Liked by 1 henkilö

  2. Pirjo Siiskonen sanoo:

    Huippuhyvä analyysi!
    Rinteen kirjassa on samaa ajattelua ääripäiden karttamisesta.
    Tämä analyysi luo oikeasti pohjaa keskustan ja siis myös sdp:n tulevaisuudelle, laajalle keskustalle.
    Oikein sait innostumaan!
    Kiitos Maria-Kaisa!

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s