Michelle Obama ja minä

Michelle Obaman  ”Minun tarinani” –elämäkerta oli luettava pienissä paloissa ja nautiskellen. Niin paljon siinä oli oivaltavia huomioita ja kokemuksia, joihin voi samanikäisenä naisena samaistua – vaikka eri maailmoista ja eri mantereilta ollaankin.  Ihailin lukiessani hänen kykyään elää hetkessä, kohdata ihmisiä ja kirjata ylös tilanteiden herättämiä tuntemuksia.

Kirjassa on sisäänrakennettuna uutta luova jännite Michellen ja hänen puolisonsa elämäntavoitteiden välillä.  Heidän parisuhteensa on kahden erilaisen ihmisen liitto, mikä varmasti onkin tukenut sen jatkuvuutta.  Clintoneista voisi puolestaan päätellä että kaksi hyvin kunnianhimoista politiikkoa taitaa sopia huonosti samaan perheeseen.

Michelle ei kirjan mukaan ole ollut kiinnostunut politiikasta vaan pikemminkin ottanut etäisyyttä.  Siinä hän muistuttaa jossain määrin omaa puolisoani.  Miehensä Barakin arvoja ja innostusta hän ihailee mutta jarruttelee 24/7 –elämää.  Tuntuu, että hän on pitänyt pariskunnan kiinni lasten kasvun ja arjen realiteeteissa.  Politiikan kuvioita Michelle osaa katsoa yllättävän hyvin ulkopuolisen näkökulmasta.

Hän puhuu mukavan suorasanaisesti äitiydestään ja sen merkityksestä. Samalla kun hän on tehnyt uraa ja edennyt juristina, hän on reilusti myös äiti-ihminen ja sen tunnustaa. Suomessa tällaista puhetta on vähän. Mahtavatko uraa tekevät naiset varoa leimautumista perheeseen, ainakin julkisuudessa?  Annika Saarikossa on tässä mielessä jotain Michelle Obaman tyylistä.

Mitä tuttua on lapsuudessa 1960-luvun Chicagossa?

Eniten pidin kirjan alkuosasta, jossa Michelle o.s Robinson kuvaili lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1960- ja 1970-luvuilla Chicagossa.  Miten pieni maailma oli jo silloin!  Barbinuket kuuluivat meidän molempien mielileikkeihin.  Muistan sen hämmennyksen, minkä JF Kennedyn ja Robert Kennedyn murhauutiset aiheuttivat omassakin pienessä päässäni. Radiota kuunneltiin tarkkaan.

Nelson Mandelan tukeminen ja Etelä-Afrikan rotusorron vastainen työ oli oman teiniaikani ihmisoikeus- työtä, vaikka ei silloin Suomessa ihmisoikeuksista puhuttukaan. Solidaarisuudeksi se taidettiin nimetä.

Yhtymäkohdat meidän kuuskutluvulla syntyneiden välillä lisääntyivät,  kun muistelin lisää omia lapsuusvuosini Obaman kirjan innoittamana.  Lapsuuteni  maaseudulla Tervolan Louen kylän Kankaanperällä ja Michelle Obaman lapsuus Yhdysvalloissa, Chigagon South Siden kaupunginosassa eivät olleetkaan niin kaukana toisistaan kuin voisi luulla.

Lapsuuksiamme yhdistävät monet piirteet.  Näitä ovat yhteisöllinen, perhe- ja sukukeskeinen elämäntapa, seurakuntalaisuus , musiikkiharrastus, ympärillä olevien ihmisten taustojen moninaisuus,  vanhempiemme työkeskeisyys sekä vahva halu saada lapsilleen parempaa. Niin Tervolan Loue ja sen Kankaanperä sekä Chicagon South Side olivat sen ajan ihan tavallisten, keskiluokkaisten ihmisten yhteisöjä, joissa lapset leikkivät pihaleikkejään ja autossa sekä ruokapöydässä koko perhe oli yhdessä.

Michelle Obama kertoo lämpimästi isovanhemmistaan, tädeistään ja sedistään, jotka asuivat lähistöllä. Sunnuntai-iltapäivisin perhe kyläili sukulaisissa ja syötiin yhdessä.  Juuri näin teimme mekin.  Pyhäpäivisin lähdettiin ajelulle joko papan ja mummon tai isän sisarusten luo. Äitini sisko, Aira-täti, perheineen asuikin melkein samassa pihassa. Myös Michellen sukua asui ihan samassa talossakin kuin hänen perheensä.

Michelle Robinsonin lapsuudessa Chigagon asuinyhteisöt eivät olleet vielä eriytyneet mustien ja valkoisten alueiksi. Murros oli juuri alkamassa, mutta hänen koulussaan oli etenkin alaluokilla vielä monenlaisia ja monentaustaisia lapsia.   Toisaalta kukaan ei ollut erityisen rikas tai varakas.

Etnistä erilaisuutta ei tietenkään ollut omassa lapsuudessani ympärillä, mutta ei kaikki niin samanlaisiakaan olleet  – paitsi sen kannalta että oltiin tasaisen pienituloisia.  Äitini ja hänen siskonsa olivat orpoja.   Isän perheessä oli yhdeksän sisarusta. Kaikki olivat kovia tekemään töitä, jaksoivat yrittää ja halusivat lapsensa kouluun ja eteenpäin elämässä.  Ihan samalla tavalla hyvää tulevaisuutta loivat Robinsonin perheen äiti ja isä.

Koulutus tasa-arvoistumisen voimana 

Suomessa hyvinvointivaltion mahdollisuudet avautuivat  lapsuudessani – 1970-luvun alussa.  Peruskoulu alkoi Lapista, musiikki- ja kansalaisopisto toivat soittoharrastukset.  Veljeni pääsi 1972 Helsingin yliopistoon ja näytti esimerkkiä minullekin.  Opintolainaa otettiin luottavaisesti.

Amerikassa systeemit olivat erilaiset mutta samanlainen yhteiskunnallisten portaiden nousu koulutuksen avulla sielläkin oli mahdollista minun ikäisilleni.  Michellen nuoruudessa mustien nuorten yliopisto-opintoja alettiin tukemaan ja mahdollistamaan erilaisin stipendein.

Menneisyys oli Michellen lapsuudessa läsnä mustien orjuuden ajan muistoina myös ihan oman suvunkin kautta.  Omassa lapsuudessani historia eli sota-aika oli yllättävän lähellä.  Lapsen näkökulmasta sotaveteraaneja ympäröi salaperäisyys.  Sankarihautoja muistettiin.  Vaikeat kokemukset painoivat jälkensä.  Erilaiset vammat ja invalidisoitumiset näkyivät.  Naapurin eloisa Maire oli evakko ja kertoi Karjalasta. Omalla luokallani oli Petsamon evakkoja venäläisperäisine sukunimineen.

Olihan niitä erojakin

Eihän toki kaikki ollut samanlaista.  Paljon on Suomessa 1962 ja Yhdysvalloissa 1964 syntyneiden  naisten lapsuudessa erojakin.  Mustaihoisuuteen liittyvä syrjintä ja outouden kokemus yliopistossa,  asuinalueiden eriytyminen, rotukiistat sekä Michellen kotikaupungin Chicagon jengiytyminen ja turvattomuus ovat toisen maailman juttuja.  Mutta en nyt keskity niihin puoliin.

Michelle Obama kirjoittaa hauskasti ja mukaansatempaavasti, jänniä yksityiskohtia ”paljastaen” hänen ja miehensä ensi tapaamisista, vähittäisestä tutustumisesta ja rakastumisesta. Tuleva presidentti oli itse asiassa Michellen alaisena juristiharjoittelijana.  He menivät naimisiin juuri niihin aikoihin kun itsekin olin Yhdysvalloissa opiskelemassa eli vuonna 1991.

Obaman presidenttikauden kuvaus päästää myös lukijan Valkoisen talon seinien sisälle ja siihen, millaista on elää, kun perheenjäsenten jokainen askel on valvonnassa.  Politiikan puolesta kirjasta palautui mieleen se, miten suuri arvo Amerikassa annetaan puheelle ja puhetaidolle. Michelle Obama kertoo opetelleensa monet puheet ulkoa.  Hyvänen aika sentään! Ilmankos ne ovat niin luontevia.

Kyllä minullakin sormet syyhyisi lähteä puhetaidon kurssille. Puheiden kirjoittamista toisille olen jonkin verran kokeillut ja pidän siitä. Tuntuu että taidot kyllä paranevat iän myötä.  Puheella vaikuttamista saisi myös Suomessa yliopistossa opettaa ja arvostaa eikä pelkästään tieteellistä kirjoittamista.

Sosiaalisen pääoman alkulähteillä

Obaman kirjasta ajatukset kulkivat yhteiskuntatieteilijä David Putnamin teokseen  ”Bowling  Alone”   (Yksin keilaajat, 2006) , joka kuvaa yhdessä tekemisen, seura- ja yhdistystoiminnan sekä paikallisen aktiivisuuden kulta-aikaa 1950-luvun jälkeisessä Amerikassa sekä sen taantumista. Tuo yhteisöllinen Amerikka on juuri kuin Michelle Obaman lapsuudesta.  Ihan amerikkalaiseen tapaan siis olen kasvanut pyhäkoulujen, ompeluseurojen, urheilu- ja nuorisoseurojen sekä yhteisvastuukeräysten maailmaan.

Vuorovaikutus ihmisten kesken ja lähimmäisten auttaminen tuottaa luottamusta ja sosiaalista pääomaa, jonka rapistumista Putnam harmittelee Yhdysvalloissa.  Yhteisöt ovat tainneet muuttua some-maailmassa  ”kupliksi”, joiden sisällä ihmiset ovat kyllä vuorovaikutuksessa mutta enemmän  omissa maailmoissaan.

Mitä enemmän vastavuoroisuutta ja yhdessä tekemistä  – sitä enemmän onnellisuutta, terveyttä ja hyvinvoinnin kokemusta, väittää Putnam. Suomi on sentään päässyt maailman onnellisimpien maiden kärkikaartiin.  Lähiyhteisöjen vireyttä ja ihmisten vastavuoroisuutta, talkoita ja naapuriapua kannattaa siis ruokkia ihan omaksi eduksi.

Michelle Obama ei lähiyhteisöjen tai luottamuksen murrosta sen kummemmin kirjassaan pohdi.  Toisaalta kirjan lopussa tullaan Barak Obaman presidenttikaudenkin aikana vahvistuneeseen demokraattien ja republikaanien vastakkainasetteluun Yhdysvalloissa.  Vaikka Michelle Obama liikkui paljon kansalaisten parissa, häneltäkin taisi sittenkin jäädä huomaamatta tuuli, joka toi tulevaisuudestaan epävarmoja ja muutoksessa pelokkaita äänestäjiä Trumpin pelastussanoman puolelle.

Obaman kirja kutsuu mukaan

Michelle Obaman kirja on suuri myyntimenestys, enkä kyllä ihmettele miksi. Kokemuksiin voi  moni samaistua:  ikätoverina, naisena, itseään hakevana nuorena, opiskelijana, äitinä, ura-naisena, poliitikkona tai elämänmuutosten läpikävijänä.

Hän kirjoittaa tuttavallisesti ja ikään kuin kutsuen mukaan.  Hän ei pysähdy paikalleen vaan on kurkottaa koko ajan johonkin uuteen, kuten kirjan englannninkielinen nimi ”Becoming” – kertoo. Michelle Obama tuntee itsensä ja on ylpeä taustastaan, lapsistaan ja puolisostaan.

Ja kertoo kirja siitäkin, että amerikkalaiset unelmat ovat ainakin joskus olleet mahdollisia, myös Amerikassa, ei vain Suomessa.

Maria Kaisa Aula

Opiskelin Yhdysvalloissa Harvardin yliopistossa JFK School of Government – koulussa 1990-1991 lukuvuoden eli just silloin kun Obamat seurustelivat. Ehkä näin heistä vilahduksen.

Kommentit

One comment on “Michelle Obama ja minä”
  1. Seija Turtiainen sanoo:

    Pidin myös kirjasta. Minusta sen olisi voinut päättää Obaman valintaan presidentiksi. Kirja muuttui siitä lähtien totaalisesti. Sensuuri oli ymmärrettävästi päällä. Kirjan loppu ei ollut huipennus vaan lopahdus. Siitä huolimatta kirja oli elämys.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s