Visa Koiso-Kanttilan ohjaamassa Uhma-elokuvassa nostetaan pintaan lastensuojelun ja sijaishuollon kielteiset kokemukset. Oma ensifiilikseni oli harmitus.
Ei – en harmitellut sitä, että elokuvan antama kuva sijaishuollosta on kriittinen.
Harmittelin sitä, miksi nuoren eli Vikman perhe ei saanut enempää apua? Nuori itse ja hänen äitinsä olivat jääneet yksin isän kuollessa. Äiti oli epävakaa vanhempi ja haki uudesta liitosta helpotusta omaan ahdinkoonsa. Uusperheen isälle nuoren ulkoistaminen tuntui helpoimmalta ratkaisulta. Miksi sosiaalityöntekijä jäi näkymättömäksi? Vastaavia tilanteita on varmasti paljon.
Oona Huczkovski tekee upean roolityön Vilmana – kapinoivana, impulsiivisena ja oikeudentuntoisena, aikuisia ärsyttävänä nuorena. Hän luo katseen aikuisten läpi niin terävästi ettei se päästä katsojaakaan helpolla.

Perhe on tärkeä
Mieleeni nousi elokuvan jälkeen YK:n lapsen oikeuksien sopimus, jonka johdannon mukaan
”lapsen tulisi persoonallisuutensa täysipainoisen ja sopusointuisen kehityksen vuoksi kasvaa perheessä onnellisuuden, rakkauden ja ymmärtämyksen ilmapiirissä.”
Miten oikeassa ovat 1970-luvun ihmisoikeustoimijat olleetkaan.
Ensisijaisesti tulisi siis tehdä kaikki tehtävissä oleva perheen koossa pitämiseksi ja vanhempien auttamiseksi. Mikäli se ei ole mahdollista, lapsi tulisi sijoittaa ensisijaisesti sijaisperheeseen tai hyvin perheenomaiseen paikkaan, joka tukee ihmissuhteiden jatkuvuutta. Tavoitteena tulee olla perheen jälleenyhdistäminen. Kun lapsi on sijaishuollossa, tulisi työtä perheen kuntouttamiseksi jatkaa.
Ei tämä tietenkään poista laitosmuotoisen sijaishuollon tarvetta mutta vähentäisi sitä olennaisesti, Tämä tarkoittaisi jonkinmoista ”paradigman muutosta” lastensuojelussa. Keskustelimme muutoksen suunnasta äskettäin myös hyvinvointialueen hallituksessa kun vieraana oli Valviran ylijohtaja Markus Henriksson. Olisiko tässä tavoite Keski-Suomeen – kohti vuotta 2030?
Rakkauden puute vahvistaa uhmaa
Uhma- elokuva kertoo siitä, mitä kaiken kestävän rakkauden ja luotettavan, vakaan aikuisen puute saa aikaan. Visa Koiso-Kanttilan elokuvassa uhma oli Vilman keino selviytyä ja pysyä jotenkin koossa epäreilussa ja epäoikeudenmukaisessa maailmassa, jossa murrosiälle ei ollut tilaa.
Nuorten sijaishuoltoon johtavissa poluissa on hyvin usein kyse uusperhetilanteista, joissa nuori jää kolmanneksi pyöräksi. Elokuvan jälkeen ahdistaa: emmekö tosiaan pysty tälle asialle tekemään enempää?

Uhma – elokuvan kokemus on totta
Moni voi miettiä että voiko elokuvan tarina olla totta? Kyllä se voi.
Visa Koiso-Kanttila kertoo koonneensa aineiston elokuvaan pääosin 2010-luvulta.
Uhma- elokuvasta palautui elävästi mieleen yhteistyö jota tein lapsiasiavaltuutettuna Pesäpuu ry:n ja lastensuojelun nuorten kokemusasiantuntijoiden kanssa. Yhteistyö alkoi vuonna 2008 ja huipentui vuonna 2012 tehtyyn ensimmäiseen raporttiin nuorten kokemuksista sijaishuollosta.
”Suojele unelmia – vaali toivoa” raportti antoi lastensuojelun kehittäjille ja valvojille eväitä siihen, miten lastensuojelun ja sijaishuollon laatua tulisi arvioida nuorten näkökulmasta.
Raportin taustalla oli kiertue eri puolilla maata, jossa kohdattiin 120 nuorta. Kuva lastensuojelusta ei ollut mustavalkoinen. Mukana oli paljon hyvää.
Korjaamisen tarpeet liittyivät juuri samoihin asioihin joista elokuva kertoo. Ne liittyivät etenkin nuoren ja aikuisen väliseen vuorovaikutukseen, kuulluksi tulemiseen sekä oikeuteen saada perusteluja aikuisten päätöksille.
Raportissa tuli esille ruualla rankaisua ja joukkorankaisua eli sitä että yhden nuoren mokan takia kaikki saavat kärsiä. Esille tuli myös pakkokeinojen tarpeetonta käyttöä.

Parempaan päin?
Tästä alkoi vähin erin muutos, jossa lasten ja nuorten omaa kokemusta lastensuojelusta ja sijaishuollosta alettiin arvostaa. Vähin erin aluehallintovirastot ja myös eduskunnan oikeusasiamies muuttivat valvontakäytäntöjään niin, että myös nuorten mielipiteitä selvitetään. Sitä ennen oli voinut käydä niin kuin Uhma-elokuvassa: nuoret lähetettiin retkelle juuri sinä päivänä kun valvojat tulivat laitokseen.
Toivon että sijaishuollossa olisi päästy eteenpäin niin, että elokuvassa kuvatut tilanteet ja kohtalot eivät olisi enää mahdollisia, ei ainakaan niiden jatkuminen tai pimentoon jääminen .
Eväitä parempaan on. Ymmärtääkseni hyvinvointialueet valvovat sijaishuoltoa paremmalla osaamisella kuin kunnat aikoinaan. Yhdellä sosiaalityöntekijällä olevien asiakkaiden määrää on lailla rajoitettu. Myös julkinen keskustelu on tuonut epäkohtia esille. Toimintakulttuurit kuitenkin muuttuvat hitaasti.
Luotan, että lasten ja nuorten rohkeus on kasvanut niin että he ottavat yhteyttä sosiaalintyöntekijäänsä ja viimesijaisesti myös eduskunnan oikeusasiamieheen epäkohdista. Vuonna 2012 eduskunnan oikeuasiamiehelle ei tullut juuri yhtään kantelua suoraan lapsilta ja nuorilta. Nyt niitä tulee runsaasti. Lapset tulevat paremmin kuulluksi.
Mitä opittavaa?
Elokuva tuo kirkkaasti esille hyvinvointia kannattelevien ihmissuhteiden ja niiden jatkuvuuden merkityksen. Vuoden 2012 lastensuojelun raportin johtopäätös oli:sama ”lapselle läheisten kiintymyssuhteiden vaaliminen tulee ottaa lastensuojelun kehittämisen lähtökohdaksi”
Muistan kun Pesäpuu ry:n Johanna Barkman alkoi vuosia vuosia sitten puhua rakkauden voimasta lastensuojelussa. Elokuva palautti sen mieleen. Lastensuojelussa pitää rohjeta puhua rakkaudesta lapseen. Näin se on.
Uhma- elokuvan innoittamana luonnostelin rakkaudellisen lastensuojelun ”toimintaohjeen”
– älä katko kiintymyssuhteita,
– auta ensisijaisesti koko perhettä,
– tue myös vanhempia silloin kun elämä koettelee,
– vahvista vanhempien kykyä olla turvallisia aikuisia
– vaali rakkautta ja huolenpitoa elämän katkoksissa ja vaikeuksissa.
– Kuuntele ja ota nuori mukaan kehittämään lastensuojelua.
Lastensuojelun parissa olevan nuoren kannalta hyvän elämän ainekset ovat loppujen lopuksi aivan samat kuin kaikilla muillakin nuorilla.
Jokainen nuori tarvitsee aikuisen, joka uskoo häneen, ottaa syliin, rakastaa ehdoitta, kuuntelee ja sanoo että kyllä tästä selvitään.

